Marikan kehräävä mielenterveyskuntouttaja
Lapsuusaikana koetut ongelmat ajoivat osaltaan Marikan, 47, masennukseen.
Kovaluontoinen isä ja alistettu äiti olivat Marikan lapsuudessa arkipäivää. Ja vaikka tästä on aikaa kulunut jo kymmeniä vuosia, silti muistot ja niiden tunteet piinaavat häntä helposti päivin ja öin.
Viimeiset kahdeksan vuotta on kuitenkin ollut helpompaa. Tästä Marika kiittää Misse-kissaansa, joka on tuonut niin lohtua kuin lämpöä hänen elämäänsä.
– Ilman Misseä en enää olisi tässä, Marika sanoo hiljaa.
Laiska, saamaton...
Marita muistaa lapsuudesta, kuinka isä huusi ja raivosi äidille.
– Mitään syytä niihin kohtauksiin ei tarvittu; äiti saattoi istua kutomassa sukkaa sohvan reunalla, kun isä meni hänen eteensä ja huusi kitapurjeet auki solvauksiaan. Äiti oli laiska, saamaton, huono äiti, huora... ja kaikkea muuta.
– Meidät lapset eli sisareni ja minut hän jätti rauhaan, mutta olimmehan me siinä koko ajan läsnä. Näimme, miten äiti kärsi. Se sattui tosi kovaa. Ja tätä jatkui vuodesta toiseen, loppua ei näkynyt.
Marika oli asunut kotonaan aina ylioppilaaksi tuloonsa saakka. Sen jälkeen hän muutti opiskelemaan Tampereelle.
Masennuksesta ei ollut vielä silloin oireita, vaikka Marika muistaakin ahdistuneensa hyvin helposti, jos joku asia meni pieleen.
– Olisihan se ollut ihme, jos lapsuuden traumat eivät olisi heijastuneet elämään aikuisenakin!
Töihin hoitoalalle
Marika valmistui ammattiinsa hoitoalalle. Työt hän aloitti pääkaupunkiseudulla 2000-luvun alkupuolella.
Elämä oli ollut mallillaan; hän kertoo seurustelleensakin ”puolivakavissaan” pariin kertaan, mutta muuten eleli pääasiassa itsekseen.
Kotipuolessaan Savossa hän oli käynyt muutaman kerran vuodessa.
– Äitiä piti käydä moikkaamassa, asui silloin kotitalossamme yksin. Hän ja isä olivat eronneet saman vuoden syksynä kun pääsin ylioppilaaksi.
Sittemmin Marikan äiti oli menehtynyt syöpään.
Isästään hän ei tiedä mitään.
– Enkä haluakaan. Sisko hänen kanssaan välillä soittelee. Minua ei kiinnosta.