Siitä on 50 vuotta, kun helsinkiläisen Jaanan elämä mullistui – ja kiitos siitä kuului isokokoiselle kollikissalle, joka vaelteli monen muun kaltaisensa kodittoman kanssa Englannissa Itä-Lontoon kaduilla.
– Aikaa on kulunut tosiaan jo viisi vuosikymmentä, mutta muistan Jackiksi ristityn erittäin hyvin kotikulmani puistikoista. Jack liikkui muutaman muun kissan kanssa, joita ihmiset ruokkivat. Minäkin vein välillä kissoille töistä jääneitä kalapuikkoja; jos potilaille ei maistunut, kissat vetivät ne hetkessä suihinsa!
Elettiin vuotta 1974. Jaana työskenteli lontoolaisessa sairaalassa hoitoapulaisena. Alun perin hän oli ollut au pairina isossa lapsiperheessä, mutta tuttavan avulla löytyi työpaikka sairaalasta. Se oli ollut Jaanalle mieleen, koska hän oli aikeissa hakeutua opiskelemaan sairaanhoitajaksi, kun palaisi takaisin Suomeen.
– Muutama vuosi meni Lontoossa töissä. Palasin takaisin Suomeen vuonna 1977, mutta en suinkaan yksin. Mukana oli myös John, Jaana hymyilee.
Nälkäinen kissa
Jaana sanoo muistavansa vielä kuin eilisen päivän vuoden 1974 tapahtumat, jotka mullistivat hänen elämänsä.
– Kävin usein työpäivän päätteeksi kävelemässä Victoria Parkissa. Se oli ja on edelleen ihana paikka järvineen ja puutarhoineen. Oli niin rentouttavaa istahtaa siellä penkille, sulkea silmät ja olla vaan!
Eräänä huhtikuisena iltapäivänä Jaana oli jälleen istuskelemassa puistossa. Hän muistaa torkkuneensa, mutta oli havahtunut hereille kuullessaan vierestä vaativan MIAUUU-äänen.
– Yksi puistossa majailevista kissoistahan siinä jalkojeni juuressa maukui. Ilmeisemmin sillä oli jotain painavaa asiaa, sen verran kovaa ääntä päästeli.
Jaanalla oli ollut kassissa syömättömät eväsleivät, jotka oli kaivannut esiin.
– Hyvin maittoivat kissalle, selvästi raukalla oli kova nälkä!
Jaana kertoo nähneensä kissan samaisessa puistossa monesti sen jälkeen kevään aikana.
– Välillä se oli yksin, välillä muutaman muun kissan kanssa. Yleensä löysin niille kassistani jotain syötävää, joten ne myös tunnistivat minut hyvin.
