Siitä on 50 vuotta, kun helsinkiläisen Jaanan elämä mullistui – ja kiitos siitä kuului isokokoiselle kollikissalle, joka vaelteli monen muun kaltaisensa kodittoman kanssa Englannissa Itä-Lontoon kaduilla.
– Aikaa on kulunut tosiaan jo viisi vuosikymmentä, mutta muistan Jackiksi ristityn erittäin hyvin kotikulmani puistikoista. Jack liikkui muutaman muun kissan kanssa, joita ihmiset ruokkivat. Minäkin vein välillä kissoille töistä jääneitä kalapuikkoja; jos potilaille ei maistunut, kissat vetivät ne hetkessä suihinsa!
Elettiin vuotta 1974. Jaana työskenteli lontoolaisessa sairaalassa hoitoapulaisena. Alun perin hän oli ollut au pairina isossa lapsiperheessä, mutta tuttavan avulla löytyi työpaikka sairaalasta. Se oli ollut Jaanalle mieleen, koska hän oli aikeissa hakeutua opiskelemaan sairaanhoitajaksi, kun palaisi takaisin Suomeen.
– Muutama vuosi meni Lontoossa töissä. Palasin takaisin Suomeen vuonna 1977, mutta en suinkaan yksin. Mukana oli myös John, Jaana hymyilee.
Nälkäinen kissa
Jaana sanoo muistavansa vielä kuin eilisen päivän vuoden 1974 tapahtumat, jotka mullistivat hänen elämänsä.
– Kävin usein työpäivän päätteeksi kävelemässä Victoria Parkissa. Se oli ja on edelleen ihana paikka järvineen ja puutarhoineen. Oli niin rentouttavaa istahtaa siellä penkille, sulkea silmät ja olla vaan!
Eräänä huhtikuisena iltapäivänä Jaana oli jälleen istuskelemassa puistossa. Hän muistaa torkkuneensa, mutta oli havahtunut hereille kuullessaan vierestä vaativan MIAUUU-äänen.
– Yksi puistossa majailevista kissoistahan siinä jalkojeni juuressa maukui. Ilmeisemmin sillä oli jotain painavaa asiaa, sen verran kovaa ääntä päästeli.
Jaanalla oli ollut kassissa syömättömät eväsleivät, jotka oli kaivannut esiin.
– Hyvin maittoivat kissalle, selvästi raukalla oli kova nälkä!
Jaana kertoo nähneensä kissan samaisessa puistossa monesti sen jälkeen kevään aikana.
– Välillä se oli yksin, välillä muutaman muun kissan kanssa. Yleensä löysin niille kassistani jotain syötävää, joten ne myös tunnistivat minut hyvin.
John puistossa
Kissajoukko sai Jaanan menemään puistoon liki päivittäin.
– Olihan niille vietävä ruokaa, ja saihan siinä itsellekin hyvää mieltä ja raitista ilmaa.
Paria päivää ennen vappua Jaana oli tapansa mukaan istuskellut vakiopenkillään silmät suljettuina. Ilma oli keväinen. Aurinko lämmitti unettavasti.
– Taidat pitää kissoista, kuului yhtäkkiä viereiseltä penkiltä.
Jaana muistaa havahtuneensa ja katsoneensa äänen suuntaan.
– Sellainen tummahiuksinen komea mies istuskeli rapsuttamassa paria kissaa.
Mies kertoi nähneensä Jaanan usein puistossa kissojen luona. Myös mies oli ruokkinut niitä jo parin vuoden ajan.
– Se tuntui hyvältä, etten ollut ainoa alueen kissahöperö, Jaana nauraa.
Jaanan ja miehen jutellessa iso kolli oli hypähtänyt miehen syliin. Jaana kertoo ajatelleensa, että miehessä täytyy olla jotain erikoista, kun aiemmin araksi osoittautunut kolli oli niin rentona.
– Siinä se miehen sylissä pötkötteli muina kolleina. Sitä jäinkin ihmettelemään ja vähän ihailemaankin, kun minua tämä kissa ei ollut päästänyt paria metriä lähemmäs.
Ilman Jackia en varmaankaan olisi tavannut Johnia. Tästä miehestä tuli aviomieheni ja kolmen lapsemme isä.
Kun Jaana oli ihmetellyt asiaa ääneen, Johniksi esittäytynyt mies kertoi tunteneensa Jackin pidempään.
– Kissa oli kuulemma asustellut puistikon liepeillä jo useamman vuoden ajan. Lähitalon lapset olivat ristineet sen Jackiksi.
Syksyllä kihlajaiset
Jackista oli riittänyt juttua myös myöhemmin.
– Jostain kumman syystä aloimme käydä puistossa samoihin aikoihin. John asui vain parin korttelin päässä. Siitä se sitten lähti; aluksi juttelimme kissoista, ja aloimme pitää muutenkin yhteyttä. Kaipa sitä seurusteluksi saattoi kutsua jo kesällä, Jaana hymyilee.
Jaanan ja Johnin rakkaus syveni kihlajaisiin, joita vietettiin saman vuoden eli 1974 syyskuussa.
– Siitä lähtien ollaan oltu kuin paita ja peppu. Ensin asuttiin Lontoossa kolmisen vuotta, sen jälkeen muutimme Suomeen. Aloitin täällä sairaanhoitajaopinnot, ja niitä töitä tein eläkevuosiin saakka. John työskenteli isäni omistamassa kuljetusyrityksessä.
Jack-kissa oli ollut mukana Jaanan ja Johnin elämässä lähes siihen saakka, kunnes he muuttivat Suomeen.
– Saimme olla Jackin kanssa yhdessä sen surulliseen loppuun saakka, Jaana huokaa.
Eräänä vuoden 1977 syksyisenä päivänä Jackia ei ollut näkynyt puistossa. Se oli ollut Jaanan mukaan perin epätavallista, sillä kissat tiesivät, että Jaanan ja Johnin ilmestyminen tiesi aina ruokaa.
– Huhuilimme ja ihmettelimme, kun Jack puuttui porukasta. Silloin eräs puiston ”vakitutuistamme” tuli luoksemme ja kertoi Jackin jääneen auton alle myöhään edellisenä iltana. Kissa oli kuulemma menehtynyt heti, eikä ollut joutunut kitumaan.
Tieto Jackin kuolemasta oli Jaanan mukaan ollut kova isku sekä hänelle että Johnille.
– Olihan se kauheaa, vaikka ainahan kaikkea voi tosiaankin sattua ulkona vapaasti liikkuville kissoille.
Ikuinen muisto Jackista kuitenkin jäi molemmille.
– Ilman Jackia en varmaankaan olisi ikinä tavannut Johnia. Tästä miehestä tuli aviomieheni ja kolmen lapsemme isä. Nyt ollaan jo isovanhempia, Jaana iloitsee.
