Kissat ovat valloittaneet internetin, sohvat ja sydämet. Nyt ne ovat valloittaneet myös taidemaailman – ja tällä kertaa kokonaisina huoneina. Helsingin Arabiassa, entisen Taideteollisen korkeakoulun käytävillä on tällä hetkellä kolme huonetta, joissa kissa on pääosassa. Ei tauluja valkoisilla seinillä, ei kunnioittavaa etäisyyttä. Kokonaiset huoneet ovat teoksia – ja kävelet sisään, osaksi niitä. Seuraavan oven takana odottaa aina jotain odottamatonta. Kolmessa näistä huoneista odottavat kissat.
Purkutaide: Miksi siellä kannattaa käydä – nyt eikä myöhemmin
Kymmenen vuotta Purkutaidetta on johtanut tähän: 90 taiteilijaa muutti vanhan Taideteollisen korkeakoulun 55 täysin erilaiseksi maailmaksi. Tämän kesän näyttely on rakennettu entisen Taideteollisen korkeakoulun tiloihin, joissa aiemmin oli toimistoja. Helsingin Arabiassa, kävelymatkan päässä metroasemalta, odottaa jotain, mitä ei missään muualla Suomessa tällä hetkellä näe.
Kymmenen vuotta sitten, kun taiteilija Jouni Väänänen toteutti ensimmäistä purkutaideprojektiansa, kaikki näytti vielä erilaiselta. Katutaiteen hengessä maalattiin purettavien kiinteistöjen ulkopintoja, pääsymaksuista tai näyttelyistä ei vielä puhuttu. Kaikki muuttui kesällä 2020, jolloin Väänäsen Purkutaide-kollektiivi sai käyttöönsä purkua odottavan vuokrakerrostalon Keravalta, jonne ryhmä toteutti suuren suosion saaneen näyttelyn. Kymmeniä tuhansia ihmisiä vieraili näyttelyssä.
Siitä lähtien luvut ovat kasvaneet. Kymmenen vuoden aikana kollektiivi on kantanut seinäelementtejä, maalannut läpi öiden, neuvotellut kiinteistöjen omistajien kanssa, siivonnut pölyä ja rakentanut näyttelyitä tiloihin, joiden olemassaolo päättyy pian. Tänään kokonaislukemat puhuvat puolestaan: yli 100 000 kävijää, noin 700 taiteilijaa, 13 näyttelyä.
Miksi siis mennä juuri nyt? Kun se päättyy, se on poissa. Näyttely on avoinna vain rajoitetun ajan. Teokset on rakennettu juuri näitä tiloja varten, ja kun näyttely puretaan, myös tilat katoavat.
Näyttely asettaa tietoisesti vaikeat teemat kepeämpien rinnalle ja kutsuu sinut kohtaamaan omastasi poikkeavia näkökulmia. Koe yhdessä huoneessa surua, seuraavassa iloa ja kolmannessa jotain odottamatonta. Sinun ei oleteta pitävän kaikesta – se on osa kokemusta.
Tämän haluan sanoa –näyttelyssä on kolme keskenään hyvin erilaista kissoihin liittyvää teostilaa. Yksi käsittelee ihmisenä olemisen haasteita antropomorfisen Darrakatti-hahmon kautta. Yksi nostaa esiin Suomessa vuosittain hylättävät noin 20 000 kissaa. Ja yksi on, no… vain huone täynnä kissoja. Kaikilla niillä on oma tärkeä tehtävänsä.
”Kahdessa viesti on hyvin selkeä. Kolmannessa kissat tarjoavat hengähdystauon siitä, kuinka raskas ympäröivä maailma välillä voi olla. Minulle se on myös hyvin henkilökohtaista. Olen saanut elää kissojen kanssa yli viisitoista vuotta, ja lukemattoman monta kertaa ne ovat onnistuneet tekemään juuri sen, mihin ihmiset eivät aina pysty: nollaamaan huonon päivän täysin ilman, että ne yrittivät ratkaista yhtään mitään. Ehkä juuri siksi huone täynnä kissoja on joskus ihan riittävä syy tehdä taidetta”, korostaa kissataiteen puolestapuhuja, näyttelyn kuraattori Jouni Väänänen.
Kuraattori Jouni Väänäselle on tärkeää, että näyttelyt tarjoavat yleisölle kokonaisvaltaisia elämyksiä. Siksi hän valitsee mukaan tarkoituksella sekä helposti lähestyttäviä ja keveitä että hitaammin avautuvia teoksia. Yhdessä Arabian tilaa kuratoivan Laura Jarvan kanssa Väänänen on rakentanut valtavaa suosiota nauttivan kokonaisuuden, jossa raskaat ja kevyet teemat vuorottelevat saumattomasti.
Olen saanut elää kissojen kanssa yli viisitoista vuotta, ja lukemattoman monta kertaa ne ovat onnistuneet tekemään juuri sen, mihin ihmiset eivät aina pysty.
Tähän väliaikaiseen taidemaailmaan astuneeti 90 taiteilijaa tulevat hyvin erilaisista ja kirjavista lähtökohdista – joukossa on esimerkiksi lavastajia, teollisia muotoilijoita, vaatesuunnittelijoita ja kuvittajia, sekä joukko eri alojen tutkijoita mikä heijastaa hienosti Purkutaiteen periaatetta siitä, että kaikki taidetta tekevät ovat taiteilijoita. Taiteilijoiden työvaiheita tiiviisti tukeva ja aina rakentavasti neuvoja antava Laura on nähnyt tämän monimuotoisen joukon voiman. Hän kuvailee yhteisöä “perheeksi, jonka luomisvimma ja yhdessäolo muistuttavat toisinaan lastentarhan vilinää. Ajoittaisen lastentarhakuraattori Jarvan mukaan radikaalisti eritaustaisten luovien tekijöiden kanssa työskentely on kuitenkin paitsi äärimmäisen opettavaista, myös päivästä toiseen inspiroivaa.
Näyttelystä lähdetään eri ihmisenä kuin tullaan
Lipputiskillä istuvat Purkutaiteen kokemusasiantuntijat, kolmatta kautta näyttelyssä työskentelevät vuorovastaavat Anna ja Ilona, jotka ovat nähneet saman ilmiön toistuvan päivä toisensa jälkeen. He ovat niitä ensimmäisiä ihmisiä, jotka kävijä kohtaa – ja usein myös viimeisiä. He näkevät, millaisella kiireellä ihmiset saapuvat, ja millaisena he lähtevät. Sisään tullaan puhelimen kanssa, askeleet nopeat, kalenteri mielessä. Ulos lähdetään toisin: joku haluaa heti kertoa jollekin, joku kaivaa puhelimen esiin ottaakseen kuvan – tai soittaakseen jollekin. Anna ja Ilona eivät ole taidekriitikoita eivätkä tutkijoita, mutta he ovat ehkä nähneet enemmän ihmisten reaktioita näissä tiloissa kuin kukaan muu.
Anna ja Ilona nimeävät kävijöitä eniten pysäyttävien teosten joukkoon Head like gloryholen Post Murder Depression -installaation, joka käsittelee liikakulutusta ja säväyttää vaikuttavilla käsityön yksityiskohdillaan. Toisena suosikkina he nostavat esiin Ilkka Paloniemen Sana-teoksen, jossa tilaan tuodut sanat todella pysäyttävät kokijan miettimään. Kolmas tiskiltä käsin havaittu yleisösuosikki on Heikki Parkkosen ja Elina Loukon luoma hypnoottinen jäävuori, teos nimeltään Mitä jäi sanomatta.
Ilona huomauttaa myös eräästä toistuvasta ilmiöstä: ”Kävijät usein ihmettelevät ja päivittelevät, miten paljon kissat ovat näyttelyssä läsnä”. Vaikka liikkuukin tarkistamattomia huhuja, joiden mukaan julkkiskissa Kallion Kyösti olisi pistäytynyt tilassa, lukijoiden omia kissoja ei galleriaan voi allergiasyistä tuoda.
Koska omat lemmikit joutuvat jäämään kotiin, siirrytään seuraavaksi tutustumaan tarkemmin näyttelyn varsinaisiin kissateoksiin ja taitelijoiden näkemyksiin.
Teos 1: Kati Lamppu – Täällä on vain kissoja
Huone ei väitä olevansa mitään muuta kuin lavastus, jossa kaikki on hyvin. Täällä on vain ihania, harmittomia kissoja. Mau.
Näin alkaa Kati Lampun tilan kuvaus, ja se kertoo kaiken oleellisen jo ensimmäisessä lauseessa. Lamppu on lavastaja ja skenografi, joka työskentelee teattereissa ympäri Suomea. Hän on myös intohimoinen askartelija – ja teoksen kissat on tehty pääasiassa pahvilaatikoista, teipistä, lattiansuojapaperista, liimasta ja paperimassasta.
Tila hakee samaa keveyttä ja vaivattomuutta kuin loputon kissavideo. Se on syntynyt tarpeesta vetäytyä silloin, kun todellisuus tuntuu liian raskaalta kannatella. Onko vetäytyminen joskus keino säilyttää toimintakyky?
Se on kysymys, jonka teos jättää auki. Tila pyrkii olemaan kevyt ja turvallinen. Sen ulkopuolella maailma voi olla arvaamaton ja välillä jopa pelottava. Kati taustoittaa teostaan seuraavasti:
”En vielä ennen vuotta 2020 oikeastaan edes pitänyt kissoista. Puolisoni haaveili kissasta, mutta vastaukseni oli aina ei. Koronan aikana kodin merkitys kuitenkin muuttui, ja lopulta toivotin tervetulleeksi yhden kissan. Meille muuttikin kaksi, rescuekissat Rocky ja Toffe.”
”Kissojen läheisyys yllätti minut täysin. Kun kissa tulee syliin ja alkaa kehrätä, huomaan edelleen, miten voimakas vaikutus sillä on. Se on hyvin konkreettinen kokemus siitä, että hermosto rauhoittuu. Viime vuosina olen kokenut maailman muuttuneen aiempaa pelottavammaksi ja ennalta-arvaamattomammaksi. Halusin tehdä tilan, jossa ei ole mitään pelottavaa tai pelättävää. Sellaisen, jossa voi vain olla hetken pastellikissojen seurassa. En toivo, että kävijä kääntää katsettaan pois maailman ongelmista. Toivon, että tämä tila muistuttaa siitä, että välillä voi olla tarve vetäytyä hetkeksi. Ei paetakseen todellisuutta, vaan jaksaakseen jatkaa.”
Teos 2: Nora Liisa Elina – 20 000
Suomessa hylätään yhä tuhansia kissoja vuodessa. Vaikka eläinsuojeluyhdistykset tekevät parhaansa, kaikkia kissoja ei saada pelastettua. Tähän huoneeseen on painettu käsin kuva kaikista noista kodittomista. Jokainen kissa erikseen. Jokainen yksilö. Nora Liisalle kävijöiden taiteellinen osallistaminen on tärkeää:
”Olen ammatiltani muotoilija ja teostilassa olen antanut kävijöille valmiin muodon, jonka he voivat itse värittää vahaliiduilla. Juuri siihen ”omaan” kissaan syntyy tunneside ja samalla ehkä värittäjä voi pysähtyä ajattelemaan, miten jokainen kissa ansaitsee tulla nähdyksi.”
Hänen teos 20 000 yhdistää taiteilijan rakkauden kissoihin ja grafiikan tekemiseen. Kävijää pyydetään astumaan sisään, antamaan hetkeksi huomionsa – ja värittämään arvo takaisin yhdelle, jonka arvo on jo unohdettu.
© Pia Maria Rautio
Teoksen nimi viittaa lukuun. Suomessa hylätään arviolta kymmeniätuhansia kissoja vuosittain, ja luku on hidas, raskas ja konkreettinen. Kun seisot huoneessa kaikkien näiden kasvojen ympäröimänä, tilasto muuttuu yksilöiksi.
”Teos syntyi halusta luoda konkreettiseksi kuvaksi se suuri joukko kodittomia kissoja, joka suurelle yleisölle on pääosin näkymätön. Näyttelyn teema, Tämän haluan sanoa, sopi mielestäni oivallisesti kissojen äänen esiintuomiseen. Itselläni on tällä hetkellä perheessä yksi rescue-kissa, Herra Koistinen, joka on siis yksi onnekkaista kodinsaajista.
Teos 3: Matila Hööpakka – Et ole yksin
Et ole yksin, vaikka siltä tuntuisi. Kulissien taakse kätkeytyy usein huolia, joita ei ulospäin näy.
Matilda Hööpakka on kuvittaja ja taidemaalari, jonka töille on ominaista vahva ja värikäs ilmaisu. Tasapainoksi hän on luonut mustavalkoisen, humoristisen sarjakuvahahmon nimeltä Darrakatti – joka on löytänyt paikkansa myös tässä teoksessa. Matilda kertoo hahmon taustasta seuraavasti:
“Kissahahmo toimii hyvänä välineenä vaikeiden tunteiden käsittelyyn, sillä se on helposti lähestyttävä, lämmin ja kaikille tuttu eläin. Söpön ja samaistuttavan hahmon kautta myös raskaita aiheita on helpompi kohdata ja käsitellä.”
Huone käsittelee yksinäisyyttä ja yhteyden kaipuuta. Se muistuttaa, että meillä jokaisella on hetkiä, jolloin kaikki painaa päälle, eikä jaksa uskoa, että asiat voisivat helpottua. Yksin ei kuitenkaan tarvitse selvitä. Joskus pienikin hetki toisen kanssa – vaikka kahvihetki – voi olla alku siihen, että olo kevenee. Matilda kertoo Kissafani-lehdelle teoksen taustasta hieman lisää:
”Darrakatti-hahmon kuvittaminen on ollut minulle terapeuttinen tapa käsitellä omia tunteitani. Hahmo syntyi burnoutin ja masennuksen keskellä, jolloin tarvitsin keinon jäsennellä kokemuksiani. Käytän Darrakattia edelleen ajoittain tunteiden purkamiseen ja oman mielen hahmottamiseen. Kun teokset julkaistaan, niistä tulee samalla vertaistukea myös muille, sillä monet tunnistavat niistä omia kokemuksiaan ja tunteitaan. ”
Häiriö vai hengähdys? Mitä tutkimus sanoo kissahuoneista
Kolme erilaista taiteilijaa, kolme erilaista lähestymistapaa – mutta yhteinen teema: kissa turvana, lohtuna ja pysähdyksenä.
Tämä ei ole sattumaa, ja se ei ole pelkkä tunnekuva. Indianan yliopiston apulaisprofessori Jessica Gall Myrick on tutkinut kissasisällön vaikutusta ihmisen mielialaan ja todennut tulokset yllättävän myönteisiksi. ”Vaikka ihmiset katsoisivatkin kissavideoita silloin, kun heidän pitäisi olla töissä, emotionaalinen hyöty saattaa itse asiassa auttaa heitä tarttumaan vaikeisiin tehtäviin jälkeenpäin”, Myrick on todennut.
Sama logiikka pätee – ja ehkä vielä voimakkaammin – elävään, sylissä kehräävään kissaan: Kissahetki on lyhyt, mutta tehokas mielihyvän mikrotauko. Myrickin tutkimuksen taustateoria nojaa nimenomaan siihen, että aika todellisten lemmikkien kanssa parantaa mielialaa ja koettua hyvinvointia tehokkaammin kuin pelkkä digitaalinen sisältö.
Purkutaiteen kissahuoneet ovat jotain näiden väliltä: ne ovat immersiivisiä tiloja, joissa kissa on läsnä taiteena – ei äänenä eikä videona, mutta ei myöskään fyysisesti. Ne kutsuvat pysähtymään. Ne antavat luvan hengittää.
Kissat antavat meille hengähdyksen arjessa, pakollisen tauon silloin kun emme itse muista ottaa sitä, naurun silloin kun tilanne tuntuu liian vakavalta.
Washingtonin osavaltion yliopiston apulaisprofessori Patricia Pendryn toteuttamassa tutkimuksessa jo 10 minuutin kissan tai koiran silittäminen auttaa laskemaan stressiä aiheuttavan kortisolin tasoja. Tokion yliopiston tutkijoiden löydökset vahvistivat näitä havaintoja todeten kissojen kanssa vuorovaikutuksen vaikuttavan laajemminkin hermostoon, hormoniin ja täten tunnetiloihin ja hyvinvointiin. Arjen pienet katkot – puskeminen, sylissä kelliminen, pörröinen häntä näköpiirissä – eivät siis ehkä näy tutkimussuunnitelmassa, mutta ne näkyvät tutkijan jaksamisessa.
Matilda Hööpakan teos Et ole yksin sivuaa myös yksinäisyystutkimuksen keskeistä löydöstä: vertaistuki ja kokemus siitä, että toinen on läsnä – oli kyse ihmisestä tai kissasta – on psykologisesti merkittävää. Nora Liisa Elinan ”20 000” puolestaan muistuttaa, että kissojen hyvinvointi ja ihmisten hyvinvointi kytkeytyvät toisiinsa: lemmikkikriisi on samalla myös inhimillinen kriisi.
Kati Lampun Täällä on vain kissoja puolestaan operoi vetäytymisen psykologialla. Tutkimuksessa tunnettu ”safe space” -käsite – turvallinen tila, jossa stressijärjestelmä saa levähtää – saa tässä teoksessa hyvin konkreettisen muodon: neljä seinää, pahvisit kissat ja lupa olla hetkeksi huolettomasti.
Jokainen kissa on tarina. Jokainen huone on myös tarina.
Kissat antavat meille hengähdyksen arjessa, pakollisen tauon silloin, kun emme itse muista ottaa sitä, naurun silloin, kun tilanne tuntuu liian vakavalta, ja lämmön – sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti – sellaisina päivinä, kun työ tuntuu kylmältä ja kolkolta. Olisikin väärin ja lyhytnäköistä ajatella, että ne asiat, jotka tuottavat meille iloa – olipa kyse kissavideosta, oikeasta kissasta tai muutaman minuutin möyrimistauosta – ovat merkityksettömiä tai pelkkää hukkaan heitettyä aikaa.
Purkutaiteen kissahuoneet ovat tämän ajatuksen konkreettinen ilmentymä – asennettuna 2 400 neliömetriin entistä toimistotilaa, väliaikaisesti, mutta merkityksellisesti.
Sama ajatus kantaa edelleen: Tyhjät tilat ansaitsevat vielä yhden tarinan, ennen kuin ne katoavat, ja taiteilijat ansaitsevat tiloja tarinoidensa kertomiselle.
Kolmessa huoneessa se tarina kertoo kissoista. Ja siitä, miksi kissojen tarinoilla on väliä.
© Jukka-Pekka Heikkilä
Näyttelyssä on toki tilaa myös sinun tarinalle. Tämän artikkelin kirjoittaja Jukka-Pekka Heikkilä on tuonut Arabian yhteen hylättyyn huoneen kattoon roikkumaan käsinkirjoitettuja tarinoita festivaaleilta ympäri maailman sekä 1950-luvun kirjoituskoneen – teokseen nimeltä Meistä Tuli Jotain Muuta.
Istu hetkeksi. Kirjoita vaikka tarina itsestäsi tai kissastasi, jos poikkeat käymään. Siitä, miten teistä tuli jotain muuta toisillenne.
Purkutaide: Tämän haluan sanoa -näyttely
Helsinki, vanha Taideteollinen korkeakoulu, Arabia
1. kesäkuuta – 16. elokuuta 2026 Ti–Su 11:00–18:00
17. elokuuta – 18. lokakuuta 2026 Pe–Su 11:00–18:00
Viimeinen sisäänpääsy klo 17:00.
Suljettu maanantaisin.
Ei omia kissoja tai kissahenkisiä koiria mukaan.
Lisää tietoa taiteilijoista ja purkutaiteesta https://www.purkutaide.com/fi/
Artikkelin lähteet:
Myrick, J. G. (2015). Emotion regulation, procrastination, and watching cat videos online. Computers in Human Behavior, 52, 168–176.
Pendry, P., & Vandagriff, J. L. (2019). Animal visitation program reduces cortisol levels of university students. AERA Open, 5(2), 1–12.
Minagi ym. (2022). Effects of cat-human interaction on cat and human autonomic nervous system. Animals, 12(19), 2571.
