” Tuuli toi metsän reunasta outoa, mutta samalla jotenkin tuttua tuoksua. Mikki nosti nenäänsä kohti tuulen virettä, Katkarapuja!
Samalla Mikki kuuli tutun, kutsuvan äänen: ”Mikki, Mikki, tule kotiin! Missä Mikki on?” Helena! Ei voi olla totta! Se oli Helenan ääni! Mikki jähmettyi paikoilleen. Korvat höröllä, aistit valppaana se odotti. Sama kutsu kuului uudelleen ja nyt siihen yhtyi matalampi miehen ääni. Pekka ja Helena, koti.
Mikään ei enää pidätellyt Mikkiä.”
Kirjoittaa Helena Hieta-Heikurainen kirjassaan Mikki-kissan hurja kesä (Momentum Kirjat, 2024). Kirja kertoo heidän perhekissansa Mikin karkumatkasta. Sadun muotoon puettu kertomus sopii sekä lapsille että aikuisille. Piirroskuvituksen kirjaan on tehnyt Helenan ja Pekan tyttärentytär Julia kahdeksanvuotiaana. Espanjassa perheensä kanssa asuva Julia on nyt 11-vuotias.
Kymmenen vuotta sitten, 22-vuotiaana menehtynyt Mikki-kissa oli 10-vuotias, kun se eräänä toukokuisena yönä katosi.
– Lupasin lapsilleni, että jos Mikki löydetään, niin kirjoitan siitä kirjan, viimeistään, kun jään eläkkeelle, Helena kertoo.
Tottunut purjehtija
Purjehtimista harrastavan Heikuraisen perheen Mikki-kissa oli tottunut purjehtija, joka teki isäntäväkensä, Helenan ja Pekan, kanssa pitkiä veneilyreissuja kotimaassa ja aina ulkomaille saakka, muun muassa Tanskaan ja Itämeren ympäri. Katoamisvuoden toukokuussa Tammisaaressa asuvat Mikki, Helena ja Pekka olivat jälleen kerran purjehtineet tuttuun viikonlopun viettopaikkaansa eli Tammisaaren lähistöllä olevalle Matgruvanin saarelle.
– Meillä oli lauantai-iltana ystäviä veneellämme illallistamassa. Heidän lähdettyään minä tiskasin ja Pekka loikoili seuranani ateriaa sulatellen. Havahduimme vasta nukkumaan mennessämme, että Mikki ei ollutkaan veneessä. Ajattelimme, että varmaan aamuun mennessä se tulee takaisin veneeseen. Olimme lähellä rantaa, joten sen oli ollut helppo hypätä veneestä.
Sunnuntai-aaamulla Mikkiä ei kuulunut, eikä näkynyt koko päivänä.
– Soitin töihin, että myöhästyn jonkin verran maanantaina, koska olemme maanantai-aamuun saakka Matgruvanissa veneellämme, ja odotamme, että Mikki tulisi, Helena kertoo. Hän työskenteli naistentautien ja synnytysten erikoislääkärinä Tammisaaren sairaalassa.
Maanantai-aamulla Helena ja Pekka joutuivat lähtemään saaresta ilman Mikkiä.
Omaa lomaa
Koko kesä Mikkiä etsittiin ja etsittiin. He laittoivat etsintäkuulutuksia ympäri Matgruvanin saarta niin laitureille kuin kalastajamajan seinään. Kukaan ei ottanut yhteyttä, että olisi nähnyt Mikin.
Kunnes elokuussa Pekan kännykkä pirisi. Matgruvaniin perheensä kanssa purjehtinut mies soitti ja kertoi, että heidän tyttärensä olivat tainneet nähdä Mikin kalastajamajan läheisyydessä.
” Iso pussi katkarapuja, pari purkkia Mikin herkkua, tonnikalahyytelöä ja villikissojen vangitsemiseen tarkoitettu pyydyshäkki mukanaan Helena ja Pekka suuntasivat veneen kohti Matgruvania. Illan hämärtyessä viritettäisiin ansa ja yritettäisiin houkutella Mikkiä näkyville.”
Helena kirjoittaa kirjassaan.
– Ja toden totta. Mikki löytyi! Ainakin pari kiloa laihtuneena, takkuisena ja punkkeja täynnä, mutta löytyi! Helena muistelee tuota onnen hetkeä.
– Ehkä Mikki oli päättänyt ottaa vähän villiä ja vapaata omaa lomaa minun ja Pekan seurasta! hän naurahtaa.
Kalastamalla ruokaa
Kirjassa Helena antaa Mikin seikkailuille sadun siivet. Mikki muun muassa tapaa Matgruvanin saaren metsässä peuraperheen, jonka emolle Mikki jo huolestuneena omasta selviytymisestään avautuu suunnitelmastaan lähteä kohti mantereella olevaa kotiaan. Peuraemo empii Mikin matkan onnistumista. Peuraisä lupautuu oppaaksi, ja se tieto helpottaa Mikkiä. Vaaralliselle matkalle osin maitse ja osin meritse Mikin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä.
Helena uskoo, että hiirien ja muiden pikkujyrsijöiden lisäksi Mikki oli kalastanut itselleen ravintoa.
Mikin löydyttyä Helena alkoi kirjoittaa tarinoita Mikin karkulaisreissusta.
– Tyttäremme luki niitä iltasaduksi Julia-tyttärelleen, joka innostui piirtämään satujen tapahtumia. Tästä syntyi ajatus, että kirjaan tulisi Julian piirroskuvitus. Graafisella alalla työskentelevä Julian isä auttoi kirjan taittamisessa, Helena kertoo koko perheen kirjaprojektista.
– Olimme eri maissa, me Pekan kanssa Suomessa ja tyttäremme perhe Espanjassa, ja myös aikataulullisten etäisyyksien vuoksi annoimme aikaa kirjan synnylle.
Matkusti lentokoneessakin
Löytymisensä jälkeen Mikki-kissan arki asettui tuttuihin uomiinsa Helenan ja Pekan kanssa. Purjehdusreissujakin taas tehtiin.
– Mikki oli hyvin seurallinen. Katsoimme yhdessä telkkaria ja öisin se nukkui meidän kanssamme, Helena kertoo.
Paitsi purjeveneessä, niin Mikki oli tottunut matkustamaan myös lentokoneessa.
– Ennen Espanjaan muuttamista tyttäremme perhe asui Norjassa, ja kävimme siellä heitä tervehtimässä. Mikki painoi alle kahdeksan kiloa, joten hän sai olla matkustamossa ja tarkkailla tapahtumia kuljetuskassinsa verkon läpi. Lentoemännät vähän väliä tiedustelivat, onko Mikillä kaikki hyvin. Välilaskun aikana Oslossa Mikki sai jaloitella valjaissa lentokentällä, Helena muistelee.
Mikin pitkän elämän kohtaloksi koituivat munuaiset sekä aistiongelmat.
– Leikatuille poikakissoille tyypillisesti Mikkikin kärsi munuaisten vajaatoiminnasta. Kuulon kanssa tuli vanhemmiten ongelmia ja Mikillä oli kaihi toisessa silmässä. Verenpainettakin sillä oli, johon oli lääkitys. Munuaisvaivoihin Mikillä oli erikoisruokavalio.
Mikin uurna on haudattu Helenan ja Pekan puutarhaan. Sitä koristavat ruusut ja valaisevat kynttilät.
Peuraemo empii Mikin matkan onnistumista. Peuraisä lupautuu oppaaksi, ja se tieto helpottaa Mikkiä.
